Tahko Trail 23km - kuinka ei valmistauduta kisaan

Elämäni toinen polkujuoksukisatapahtumahäppeninki

 juhannusaattona olikin sitten ihan kaikkea muuta mitä 

Karhunkierros oli.

Mikään, paitsi ehkä varusteet, 

ei mennyt putkeen ja nyt kun mietin niin 

ehkä mä en jaksanut kunnolla ees panostaa? Voisko olla?

Koko viikon yöunet oli todella huonot, samoiten kisaa edeltävän yön. 

Oltiin mökillä ja erinäisistä syistä siellä ei sitten uni

 tullut ihan samalla tavalla kuin kotona..

tiijä sitte oisko kotonakaan onnistunut?

Huonoihin uniin liitän viikon juoksemattomuuden. 

Aina lenkki iltoina väsyttää ihan eri tavalla.

Jaa miksi en käynyt lenkillä? 

Valmistavilla, tärkeillä lenkeillä? 

En olevinaan kerinnyt. 

Pah.

Samoiten tankkaukset meni vituralleen.

Tämä olikin tämmönen kokeilu että mitäs jos

 syön ihan normisti että miltäs se semmone tuntuu?

Omasta mielestäni syön aika paljon koska en saa painoa laskemaan

 enkä ihan tosissaan halua enää lihoa hitto yhtään!

 Välillä käy mielessä että miten perkeleessä

 tämä on mahdollista kun liikkuu enemmän ko ikinä ja 

syö olevinaan niin raivoterveellisesti niin se hemmetin paino tuntuu vaan nousevan. 

Laskenut se ei ole! 

Ja kyllä,

 minä tiedän että sitä vaakaa ei kannata tuijotella vaan

 kuunnella mitä se keho sanoo ja niin päin pois mutta 

kyllähän tämä vähän ihmetyttää.

Aamupalana sitte rahka mehukeitolla ja sämpylä kahvilla.

Riittämätön.

Tahko tapahtumapaikkana on tosi mainio! 

Ainakin näin juoksijan näkökulmasta kaikki palvelut löytyi läheltä eikä ollut ahdasta (oliko reilu 100 juoksijaa?).

Itse reitti sitten.

Minulle siinä oli mäkeä toisen perään kun
tuhannestaseitsemästäkymmenestäviidestä portaasta  selvisi mäen päälle.
Sitähän se polkujuoksu tietysti on.
Teknistä polkua, mutaa, pitkoksia joilla sai tosin kömpiä kaatuneiden puiden yli,
hiekkatietä joka aika useasta kohdasta piti kiertää metsän kautta,
  lopussa lompsuttelin nekin reilusti vaan läpi,
 joo ja ylämäkeä enempivähempi mutta tultiinhan sieltä alaskin.

Jos Karhunkierroksella reisissä tuntui jerkku 

riittävän niin nyt siitä ei ollut juurikaan tietoa. 

Tiesin vain että jokainen askel toi maalia lähemmäs.

Meno tuntui jopa vastenmieliseltä mutta
mielestäni luovuttaminen ilman pätevää syytä,
 loukkaantuminen on pätevä syy, olis vituttanut vielä enemmän.
Edes kaksikerroin käynyt nilkka ei vaivannut matkalla, eikä sen jälkeenkään onneksi!

Välillä vilahteli edessä menevän selkä joka kyllä vähän piristi mutta viimeisessä huollossa,
 just ennen viimistä alamäkeä söin ihan rauhassa suolakurkut ja join vettä.

Minä olin tämän kisan viimeinen. Olin jo ennen puoltaväliä.

23km ja 3h30min

Turvajuoksijaan siinä kerkesi vähän tutustua :)

Millään tavalla ei ole samanlainen voittaja fiilis kuin viimeksi.

Ehkä pitäis olla ainaki vähän?

En luovuttanut vaikka tahmasi ihan satasella ja mietin moneen kertaan onko tässä mittää järkee, tsiisus että hävettää tulla viimeisenä pullerona maaliin. 

Yritin nauttia matkasta mutta jotenkin sekään ei onnistunut. Kisassa tarjottu urheilujuoma möyrähteli välillä pahaenteisesti vatsassa mutta ilkiäppä siinä poiketa biokätköilemään sitte..not.

Ensi vuodelle tarjottiin ilmainen osallistuminen.

Ehkäpä aika kultaa muistot ja mäkeäkin on siinä vaiheessa tampattu enempi ja otettu opiksi.

Tai sitte olen jossain ihan hiton kaukana Tahkosta!